No Pain, No Gain?

Penikkatauti.

Kyseinen sana aiheuttaa mulle niin kylmiä väreitä kuin raivon tunteitakin -joka ikinen kerta.

Rakastuin juoksemiseen ensimmäisen kerran keväällä 2013. Innostuin tuolloin uudesta harrastuksestani ehkä turhankin paljon ja aloin nopeasti vaatimaan itseltäni aina vain enemmän ja enemmän. En halunnut junnata paikallani, vaan tavoittelin kerta kerralta parempia tuloksia. Hyvän lenkin jälkeen olo oli niin taivaallinen, että jäin siihen hyvinkin äkkiä koukkuun.

Jälkikäteen kaduttaa oma malttamattomuuteni ja tyhmyyteni. Kesän 2013 puoliväliin mennessä olin varsin tyytyväinen silloiseen kuntooni, mutta myös niihin aikoihin penikkatauti alkoi pikku hiljaa tehdä tuloaan. Se alkoi vähitellen satunnaisilla säärikivuilla juostessa tai rasituksen jälkeen. Eikä aikaakaan, kun en enää pystynyt  juoksemaan metriäkään ilman vihlovaa kipua. Päätin pitää muutaman viikon taukoa ja yrittää sen jälkeen uudestaan.

Maltoin olla juoksematta muistaakseni kolmisen viikkoa, kun palasin lenkkipoluille aiempaa varovaisempana. Rauhallisesta tahdista ja lyhyistä matkoista huolimatta sääreni tekivät liikkumisesta niin tuskallista, etten voinut muuta kuin heittää lenkkikengät ja samalla koko rakkaan harrastukseni kaapin perälle.

Myöhemmin aloin selvittää, mistä penikkatauti yleensä johtuu. Löysin muun muassa seuraavia syitä:

• jalan virheasennot
• liika juokseminen kovalla alustalla
• huonot kengät
• aloittelevalla juoksijalla liian nopea treenimäärän lisäys
• väärä juoksutekniikka

Vuoden 2014 alussa päätin antaa juoksemiselle vielä uuden mahdollisuuden selvittämällä, mikä edellä mainitsemistani syistä oli minun kohdallani aiheuttanut penikkataudin. Ensimmäinen asia, joka kaipasi huomattavaa parannusta, olivat ehdottomasti kengät. Olin tähän mennessä juossut joillain kuluneilla en-edes-muista-minkä-merkkisillä juoksukengillä, jotka olin varmaankin joskus perinyt isoveljeltäni.

Intersportissa asioidessani kerroin vaivastani myyjälle, joka tarkisti saman tien jalkojeni asennot, mutta ei löytänyt mitään moittimista. Mukaan lähtivät tuolloin juuri markkinoille tulleet Adidaksen Supernova Glide Boost -juoksukengät. Ne olivat kokeilemistani kengistä ainoat, jotka tuntuivat sopivan jalkaani täydellisesti. Löysin samalla kertaa myös uuden juoksutakin ja -housut, jotka olivat mukavassa alennuksessa uudenvuoden jälkeen.

 

Palasin uutta intoa puhkuen tutuille -tällä kertaa lumen peittämille- lenkkireiteille uskoen, että kengät olivat lopullinen ratkaisu vaivaani. Ensimmäisen kilometrin olin yhtä hymyä. En ollut osannut kuvitellakaan, miten paljon kenkien vaihto voi vaikuttaa juoksemisen sujuvuuteen. Hymy kuitenkin hyytyi sillä sekunnilla, kun tunsin ensimmäisen vihlaisun sääriluussani. Kipu oli kuitenkin vain ajoittaista ja päätin syyttää siitä epätasaista juoksualustaa.

Juoksin talven aikana satunnaisesti ja vain lyhyitä lenkkejä aina kevään korville asti, mutta penikkatauti ei silti hellittänyt otettaan. Turhauduin jatkuvaan kipuun ja heitin jälleen kerran raivosta puhkuen hyvästit juoksuharrastukselleni.

En osaa selittää, mikä tuossa lajissa niin kovasti viehättää, mutta viime kesänä halusin vielä kerran yrittää. Korviini oli kiirinyt sana kompressiosukista, jotka ratkaisevat jos jonkinlaisia jalkaongelmia. Metsästin sukkia ympäri Espoota, mutta sopivasta hintaluokasta ei meinannut löytyä oikeaa kokoa. Vihdoin kuitenkin lykästi, ja löysin Intersportista juuri sopivat Asicsen kompressiosukat.

 

Sukat tuntuivat aluksi vähentävän kipua ja tekevän juoksemisesta miellyttävämpää, mutta -kuinka ollakaan- penikkatauti teki taas näyttävän sisääntulon, jonka seuraksena pelkkä kävely oli ajoittain yhtä helvettiä. Pidin taas vähän taukoa, mutta tällä kertaa en vain kerta kaikkiaan suostunut luovuttamaan.

Syyskuussa tein paljon pitkiä kävelylenkkejä, joista osan matkaa taitoin kevyesti hölkäten. Muutaman viikon aikana koin joitakin jopa miellyttäväksi luokiteltavia juoksulenkkejä  ja uskoin löytäneeni optimaalisen juoksutavan itselleni. Toivo eli taas.

Kunnes.

Olin yhtenä aurinkoisena päivänä rannassa juoksemassa hoitokoirani Vilin kanssa, kun se yhtäkkiä säntäsi suoraan jalkoihini huomatessaan muita koiria kauempana vasemmalla puolellamme. Tässä kohtaa meinasin kompastua niin itse koiraan kuin sen hihnaankin, mutta sain jotenkin loikattua Vilin yli pysyen itsekin pystyssä. Tulin kuitenkin melko ikävästi koko kehoni painolla alas oikean jalkani ulkosyrjälle, jolloin polvessa tuntui ikävä niksahdus.

Tämän lyhyen episodin jälkeen polvessa alkoi tuntua viiltävää kipua joka kerta, kun laskin painoa oikealle jalalleni. Pakko myöntää, että menin vähän paniikkiin. Teki mieli itkeä ja huutaa ja raivota. En halunnut uskoa, että juuri kun olin taas alkanut saamaan juoksemisesta jotain irti, niin joku uusi vamma estää harrastuksen jatkamisen.

Polvi oli loppujen lopuksi yhtäjaksoisesti kipeä vain muutaman viikon, mutta koko syksyn ajan se aika ajoin ilmoitteli itsestään kipeytyen hetkeksi uudestaan, jos satuin tekemään jonkun väärän liikkeen jalallani. Päätin olla ajattelematta juoksemista, ennen kuin polvi tuntuisi 100% terveeltä.

Viime perjantaina halusin ihan vain mielenkiinnosta (ja ehkä hieman juoksemisen kaipuustakin) käydä hölkkäämässä pienen lenkin. Polvessa ei ollut sanomista, mutta säärikivut muistuttelivat olemassaolostaan heti parinsadan metrin jälkeen. Kipu ei kuitenkaan tällä kertaa ollut yhtä voimakasta kuin aiemmin, joten päätin jatkaa matkaa. Juoksin niin rauhallisesti ja rennosti kuin ikinä pystyin. Matkaa tuli lopulta kolme kilometriä, josta suurin osa taittui täysin kivuitta.

Seuraavat kaksi päivää tuskastelin vaihtelun vuoksi lonkkien kanssa, jotka eivät ole taas tottuneet juoksemiseen. Se on kuitenkin erilaista kipua, ja tiedän että se loppuu nopeasti jos juoksemisesta tulee taas rutiinia. Teen lisäksi aiempaa enemmän lihaskuntotreenejä kotioloissa ja yritän venytellä riittävästi. En vielä uskalla elätellä suuria toiveita, mutta aion talven aikana totutella kroppaani uudelleen juoksemiseen niin pienin askelin kuin suinkin mahdollista. Kunhan en taas innostu liikaa ja ylirasita itseäni, niin saatan ehkä jonain päivänä päästä tästä penikkatautikierteestä eroon. Aika näyttää.

Pointtina tässä romaanissa oli se, että kaikki kipu ei suinkaan kerro tuloksista ja siitä että treenaa oikein. Itse en osannut tuolloin pari vuotta sitten ottaa hiljattain alkaneita säärikipuja tarpeeksi vakavasti, vaan kuvittelin aluksi sen olevan osa normaalia kehitystä ja lihasten kasvua. Olisin takuulla välttynyt ylimääräiseltä tuskastelulta, jos en olisi vaatinut itseltäni liikoja heti alkuun (ja jos olisin hommannut itselleni asiallisemmat juoksukengät).

Pidän teidät ajan tasalla siitä, mihin suuntaan tämä taas lähtee etenemään ; ) Ja jos jollain sattuu olemaan vastaavanlaisia kokemuksia, niin otan enemmän kuin mielelläni vastaan neuvoja kyseisen vaivan hoitoon!

Loppuun vielä pari kuvaa uuden karheista treenikamoistani. Stay tuned!