A Dream Come True

Viime viikon perjantaiaamuna istuttiin Tonin kanssa sängyn laidalla meidän iki-ihanassa Taorminan kämpässä. Päässä ei pyörinyt ainuttakaan järkevää ajatusta, mutta niidenkin edestä mitä sekalaisimpia tunteita. Kirjauduin opintopolun sivuille pankkitunnuksillani, ja hetkeä myöhemmin valinnan tulos ilmestyi puhelimen näytölle. Jäin hetkeksi vain tuijottamaan suu auki, samalla kun Toni rutisti musta ilmat pihalle ja hihkui innoissaan mun vieressä sängyllä: "Kulta, susta tulee eläinlääkäri!". Itkun ja naurun sekainen hysteria sai alkunsa, kun tieto vihdoin iskeytyi omaankin tajuntaani. Enkä oo ehkä ikinä eläissäni ollut yhtä onnellinen ja helpottunut.

Oon jo päiväkoti-ikäisenä höpissyt, että musta tulee isona eläinlääkäri. Tein tuolloin säännöllisiä "eläinlääkärin tarkastuksia" pehmo-berninpaimenkoiralleni Napelle ja kirjasin toimenpiteet ylös pieneen vihkoon. Ala-asteella luin eläinlääkäriaiheista lastenkirjasarjaa "7 tassua ja Penny" ja yläasteella kirjoitin esseitä muun muassa eläinten oikeuksista. 16-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa kesätöissä eläinlääkäriasemalla ja heräsin kuukauden jokaisena päivänä intoa puhkuen töihin. 18-vuotiaana pääsin kuin ihmeen kaupalla unelmieni työpaikkaan eläinlääkäriasema Mevetin kassalle asiakaspalvelutehtäviin. Siellä olen päässyt nyt lähes kolmen vuoden ajan seuraamaan tulevaa ammattiani hyvinkin läheltä, ja kiinnostus alaa kohtaan on senkun kasvanut.

Pikkutyttöjen unelmat ovat kuitenkin usein vain unelmia, eikä varmaan moni olisi munkaan kohdalla uskonut, että tää ajatus kantaisi loppuun asti. Usein mieli muuttuu viimeistään siinä kohtaa, kun tajuaa ettei sisäänpääsy ole mikään helppo nakki. Opiskelun tärkeys oli kuitenkin iskostettu mun päähän jo hyvissä ajoin, ja panostin kouluun heti ala-asteesta lähtien. Yläasteella fysiikka, kemia ja biologia veivät ison osan ajastani, koska tiesin että niitä tulee tarvitsemaan. Lukiossa kävin luonnollisesti pitkän kemman ja bilsan (ja matikan, vaikkei sitä mihinkään olisi tarvinnut), mutta fyssasta sain käytyä vain viisi kaikista kahdeksasta kurssista.

Kirjoitin sekä kemiasta että bilsasta E:t, mutta ylppäreiden jälkeen oli niin sanotusti veto veks, enkä jaksanut samana keväänä lukea eläinlääkiksen pääsykokeeseen. Seuraavana vuonna aloitin luku-urakan tammikuussa, mutta hyvinkin äkkiä tajusin ettei aika tulisi riittämään. En kuitenkaan luovuttanut, vaan paahdoin hulluna koko kevään ja yritin parin viimeisen kuukauden aikana opiskella koko fysiikan pitkän oppimäärän alusta loppuun. Näin jälkikäteen ajateltuna koko urakka  oli pahasti kesken koepäivän koittaessa, mutta kyllähän sitä kannatti käydä kokeilemassa. Samalla tajusin, kuinka paljon enemmän multa oikeasti vaaditaan.

Aloin jo viime kesänä selata eri valmennuskursseja ja päätin hyvinkin nopeasti, että menisin Valmennuskeskuksen syyskuun kurssille. Sain rahat kasaan sukulaisten avustuksella ja pääsin aloittamaan täysin uudenlaisen valmistautumisen pääsykokeeseen -hyvissä ajoin vieläpä. Kurssilta sain ihan mahtavia kavereita, joiden kanssa opiskeltiin yhdessä. En tiedä olisinko nyt tässä tilanteessa ilman meidän lukupiiriä. Ainakin se on varmaa, että ilman valmennuskurssia haaveilisin edelleen paikasta Helsingin eläinlääkiksessä. Kaikkihan eivät suinkaan valmennuskurssia tarvitse, mutta mulle se oli just oikea ratkaisu.

Nyt oon reilu viikon ajan yrittänyt sulatella sitä tosiasiaa, että syksyllä se unelma-alan opiskelu vihdoin alkaa. Olo on edelleen aika epätodellinen. Tää on ollut mun isoin unelma niin kauan kuin jaksan muistaa, ja nyt saan oikeesti alkaa elämään sitä unelmaa. Tässä kohtaa on pakko kiittää kaikkia, jotka on uskonu muhun ja jaksanu kannustaa mua tän matkan varrella. Perhe, Toni, sukulaiset, ystävät, työkaverit; ootte korvaamattomia ♥ Nyt en kai voi kuin olla ylpeä itsestäni ja koittaa pysyä pöksyissäni seuraavat puolitoista kuukautta ennen koulun alkua.

Oon niin onnellinen.